Jottei elämä olisi liian helppoa...
Lähettänyt Ceraci , torstai 18. maaliskuuta 2010 13:35
Tylsää täällä ei kerkeä tulemaan, vaikka "rauhallista" kotielämää vietetäänkin.
Posti tuli äsken. Niko nukkuu nokkaunia, joten katson, että nyt on hyvä tilaisuus lähteä hakemaan se. Otan mukaan koiran, jolla on maha sekaisin, että pääsee samalla tarpeilleen. Alkuun sujuu hyvin. Koira käy tien toisella puolella pellolla tarpeillaan. Ylitetään tie takaisin kotipihan puolelle ja otan postin laatikosta. Tässä vaiheessa huomaan, että "haa, on tullut kirjapaketti Nikolle. Ei se mitään, kyllä minä vieläkin kaikki postit saan yhdellä kädellä otettua ja kannettua." Otan postit ja tuumaan, että on kovin tuulista. Pitää pitää posteista kovin kiinni, etteivät lähde lentoon.
Kävelemme koiran kanssa etupihalle. Tulee järjetön tuulenpuuska, joka nappaa pari lappua postipinon välistä, jotka eivät olleetkaan peukalon alla turvassa. Voihan rähmä! Korjaan nopeasti loppupostien asentoa kädessä, että ei tule isompia tappioita, ja ryntään kahden lappusen perään. Yritän saada ne kiinni (kolatulla) pihalla, mutten onnistu, vaan lappuset lentävät lumiselle pellolle.
Astun varovasti lumisen reunan päälle kokeillen kantavuutta, mutta samalla ripeästi, jotteivät laput kerkeä lentämään tuulen mukana liian kauas. Astun pari askelta ja humps! Hangen läpi yli polvia myöten. Ja tietty rähmälleen postien ja koiran kanssa. Tästäkös koira riemastuu ja alkaa hyppimään ja pomppimaan päällä, luullen tätä kivaksi leikiksi. Emännän mielestä se ei ole ehkä niin kiva leikki, joten komennan koiran rauhoittumaan, että pääsen eteen päin. Ei, se hanki ei kanna vieläkään, joten nyt otetaan joka askel varovasti, koska koskaan ei tiedä milloin se kantaa.
Muutaman askeleen päästä saan toisen lappusen kiinni. No kiva, kattomainos. Tämäpä tarpeellinen paperi. Toista lappua en saa vielä selvää, että mikä se on, joten jatkan. Samalla tyylillä kuin tähänkin asti. Kerran turvalleen ja sitten taas joka kerta hangen läpi astuen. Pari askelta kestää paremmin ja ajattelen, että nyt nappaan käden ulottuvilla olevan lapun. Kerkesin jo näkemään, että jokin mainos tämäkin. Kurotan kättä ja ystävämme tuuli päättää taas puuttua peliin vieden paperia pari metriä kauemmas. Samalla kaadun taas rähmälleni. Antaa olla, ei se ole tärkeä. Ja pelkkää paperia, maatuu se.
Katson taaksepäin ja kiroan mielessäni vaivaa, minkä näin. Ja minkä tähden. Mutta ei auta, pakko se on takaisin mennä. Kertaakaan en enää kaadu, koska käytän samoja jalanjälkiä. Ja pääsen kuin pääsenkin takaisin pihalle noin kolmenkymmenen metrin tuskaisen hangessa tarpomisen jälkeen. Ja vielä sisälle saakka ilman lisävahinkoja. Loistavaa!
Tuloksena tästä postinhakureissusta: helpottunut koira, kirjapaketti, ilmaisjakelulehti ja kaksi mainoslappusta (toinen vähemmän, toinen enemmän märkä), mustelma sääressä (lumihangen reuna oli yllättävän kova) ja märät housut. Kyllä oli jännitystä kerrakseen taas täksi päiväksi. :D
Ja jotkut vielä väittävät kotiäidin elämää tylsäksi! :D Vaikka kuinka tehdään mukamas samoja asioita joka päivä niin kyllä sitä vaan sattuu ja tapahtuu. Kokeilin muuten itsekin hangen kantavuutta tässä yhtenä päivänä, kun poika siellä iloisesti juoksenteli, ei kantanut ei...