Ceracin arkea

Tulevaisuutta odotellessa

Lähettänyt Ceraci , tiistai 7. helmikuuta 2012 00:29

Nyt on menossa 27. raskausviikko. Ja nyt vasta on tainnut iskeä tajuntaan, että meille on tulossa vauva. Ajatukset ovat alkaneet pyöriä synnytyksessä ja sen jälkeisessä elämässä. Ajatukset ovat kylläkin kovin negatiivisia tässä vaiheessa. Miksi sitä ei muista niitä hyviä juttuja ollenkaan?

Synnytys oli viimeksi pitkä ja kivulias. Epiduraalit sun muut mömmöt eivät tehonneet, joten sitä sitten tuskailtiin ilman niitä apuja. Mitä jos nytkään ne ei auta. Eikä tietty asiaa auta sekään, että Niko oli syntyessään sen muutama grammaa vaille viisikiloinen ja tämän mahankasvun perusteella tästäkään ei ole tulossa mikään minivauva. Hermostuttaa nyt jo.

Maha 2,5v sitten, synnytykseen aikaa vielä yli kuukausi.

Ensimmäiset kuukaudet, oikeastaan melkein puoli vuotta, oli sumussa kulkemista. Huonoja öitä, imetyksen kanssa tappelemista ja vähän vielä lisää huonoja öitä. Nämä ovat niitä päälimmäisiä asioita joita on jäänyt mieleen. Onneksi mieleen on jäänyt myös hetkittäin niitä onnen tunteita ja ilonpilkahduksia, kun vauva on oppinut jotain uutta tai kaikki on mennyt muuten vaan poikkeuksellisen hyvin.

Nukkumisasioissa meillä taistellaan vieläkin. Ehkä hiukan oma vika, kun mitään unikoulua ei olla edes yritetty pitää. Nyt on kuitenkin tilanne sellainen, että yöt mennään heräämättä, joten en ala sitä muuttelemaan. Niko saa iltapullon, jonka kanssa nukahtaa yksin omaan sänkyynsä. Pullosta yritetään kyllä päästä eroon. Sitten jossain vaiheessa. Mutta mitäs sitten, jos tämä tuleva vauvakin on yhtä huono nukkumaan kuin mitä Niko pienenä oli? Miten sitä jaksaa, kun ei voi nukkua päikkäreitä enää vauvan kanssa silloin kun väsyttää, vaan pitää vahtia sitä vanhempaa lasta?

Ja se imetys. Voi taivas, kun se oli tuskaisaa. Imetin Nikoa vuoden ja kaksi kuukautta. Ja koko sen ajan se sattui. Kukaan ei osannut sanoa miksi. Rinnat olivat koko ajan rikki ja lanoliini ei auttanut. Eikä mikään muukaan. Jos se sattuu taas? Miten sitä imetystä jaksaa, kun viimeksi olin jo ajoittain hajoamisen partaalla. Tässä yksi päivä ajattelin, että onko sitä pakko imettää ollenkaan? No ei, eihän se pakko ole, mutta itseni tuntien imetän siltikin. Kyllä siitä hyötyä on ja jos ei muuta, niin on ainakin sapuskat mukana aina. Pullo kulkee todennäköisesti siinä mukana, Nikokin sai lisämaitoa jonkun verran, kun oma ei riittänyt.

Päässä on alkanut pyöriä vaan kaikenlaisia ajatuksia, jotka varmasti ovat ihan asiaan kuuluvia. Pelottaa, mutta toisaalta sitä syntymää odottaa jo ihan innoissaan. Ihan vaikka vaan sen takia, että en ole mikään "raskausihminen" ja nauti niin erityisesti tästä raskaana olosta. Kun on vaivaa ja kremppaa, niin on vaikea olla kaunis, hehkuva ja pirteä. Mun pirteämpi keskiraskaus kesti kaiketi kokonaisen viikon. :D